Eka viikko uuella osastolla ja päiväreissu Kilimanjarolle!

Tällä viikolla oliki uus osasto ja uuet kujjeet. Ei oo yhtää niin mielenkiintosta ku synnärillä, mutta jospa tässä seuraavan neljän viikon aikana jotaki oppis. Tai saattaa ainaki oppia miten ei kannata tiettyjä asioita tehä...

Nyt siis ensimmäinen neljästä viikosta medical wardissa takana. Tuolla on siis naisten ja miesten osastot. Naisten potilaspaikkoja on 24 ja miesten puolella on 12 paikkaa. Siellä on monenlaista hiihtäjää malariasta tulehtuneeseen hormonikierukkaan. Tällä viikolla oli nuitten lisäksi esimerkiksi diabeetikkoja, joilla oli haavaa tai muuta häikkää, keuhkokuumetta, astmakohtausta, palovammaa ja ruokamyrkytystä. Oli kait se ihan jännää. Aamulla pettailin petejä toisen hoitajan kaverina, ja sitte häippäsin siitä lääkärinkierrolle pällistelemään ja häiritteen lääkäriä tyhymillä kysymyksillä. Kyllä kait siinä jottai oppii ku jaksaa pommittaa sitä. Sitte se alako yks päivä puolestaan mua grillaamaan niinku viimestä päivää... Se on aika vähäpuheinen tyyppi ja melekeen jopa tylyn olonen, niin mää en oo vielä oikeen samalla aaltopittuuella sen kans, mutta jospa tää tässä. 

Lääkärinkierron jäläkeen pittää kirjotella ylös kotiutuneijen tai muuten uloskirjattavien potilaijen tiedot kahteen eri vihkoon ja semmoseen yheenvetolappuun. Tuollakaa ei oo mittää tietokonneita, niin mustekynä on kovvaa kammaa. Sinne vihkoon laitetaan ylös potilaan nimi, ikä, uskonto, heimo, osote (kaupunginosa), ikä, potilasnumero, diagnoosi, päivämäärät millon on tullu osastolle ja millon lähteny, lääkärin nimi ja sitte merkintä, että onko parantunu, siirretty toiseen sairaalaan vai kuollu. Sitte toiseen kansioon merkataan myös, että mitä lääkkeitä on määrätty ja mitä tutkimuksia sille on tehty. Sitten siinä lähetään tekeen haavanhoitoja jossai vaiheessa ja joskus yhen maissa lähetään annosteleen lääkkeitä. Toi lääkehomma menee silleen, että merkataan paperille taulukkoon uus lääke, annos ja montako kertaa päivässä se otetaan ja kuin kauan. Sen jäläkeen paperi annetaan potilaan omaiselle, joka käy ostaan sen lääkkeen sairaalan omasta apteekista. 

Aseptiikka tuolla on pikkusen parempaa ku synnärillä, tai ainaki osa on tosi tarkkoja siitä. Se on kyllä tosi hyvä! Tuolla näkkee myös aika kivoja haavoja. Maanantaina pääsin vähän niinku sattumalta avustaan yhtä kirurgia, ku se puhisti semmosta isoa haavaa mahassa. Sille oli tehty joku leikkaus, minkä jäläkeen se leikkausalue oli tulehtunu, ja nyt se haava on auki ja sitä puhistellaan päivittäin niin kauan että se on niin hyvä että voijaan ommella haava takas umpeen. Jotaki ois saattanu ällöttää, mutta musta se oli taas vaan jännä. 

Keskiviikkona tuli pikkunen soppa aikaseksi, ku multa pöllittiin kamera repusta, joka oli osaston toimiston yhteyessä olevassa henkilökunnan pukuhuoneessa. Ysin maissa jätin repun sinne, ja kahentoista aikaan menin hörppään vettä ja huomasin, että yhen taskun vetoketjut oli eri kohassa ku missä mää niitä aina piän. Mulla alako heti raksuttaa että mitäs mitäs, ja alakoin porkkaan reppua ja hoksasin että voihan v...., kamera ei oo ennää täällä. Mulla ei ylleesä ees oo koko kameraa mukana, ja jos on on, niin se on työpaijan taskussa. Nyt sitte pölijä jätin sen sinne, mutta siinä vaiheessa ku hoksasin ettei se oo siellä, niin alakoin eppäileen että oliko se mulla mukana vai ei. Kerroin kuitenki meijän osastonhoitajalle siitä, niin se oli ihan kauhuissaan ja rupes kyseleen muilta, että tietääkö kukkaa siitä mittää tai onko nähäny kettää epämääräsiä tyyppejä siellä kuleksimassa. No kukkaa ei tietenkää tienny mittää, ja mää vaan mietin että no mää tarkistan että onko se talolla ja katotaan sitte mitä tehhään. Töitten jäläkeen katoin huoneen läpi, mutta eihän sitä löytyny. Kävin sannoon Hannalle ja Annalle siitä, ja menin sitte Shainan kans käymään poliisilaitoksella tekkeen rikosilmotuksen. Se ei kuitenkaa onnistunu ennää, ku se joku lapunkirjottaja ei ollu ennää töissä. Ne sano että torstaina se on klo 8.30-13 töissä, niin päätettiin että käyään siellä sitte ku kaikki muut on nakattu töihin, ja mää meen sitte sorvin ääreen kuhan jouvan. Siinä vaan sitte ooteltiin joku puoli tuntia, että meijän kuski Akram tullee hakemaan meijät, ku se meni tekeen toisen reissun siinä välissä. Siinä me Shainan kans istuskeltiin ja höpötettiin polliiseista ja niien työstä. Oli ihan hauska reissu, vaikkei mittää muuta saatu aikaseks, ku monet hyvät naurut! :D

Torstaina sitte mentiin sinne polliisilaitokselle uuestaan aamulla, ja saatiin tehtyä rikosilmotus ihan kohtuuella. Polliisisetä yritti vongata multa sähköpostiosotetta, mutta ei herunu... Taas saatiin Shainan kans lähtä nauraen sieltä menemään. :D Mut nakattiin suoraan töihin, missä törmäsin osastolle kävellessä siihen meijän osastonhoitajaan. Sannoin, että tulin siksi myöhässä ku kävin tekkeen rikosilmotuksen jne, niin sen kans mentiin sitte yhteen toimistoon, missä oli sairaalan "sister in charge" ja sitte joku toinen emäntä, ja ne kävi hakkeen ylilääkärin. Selitettiin niille se homma, niin se ylilääkäri oli ihan älyttömän vihanen ja sano että puhelimia häviää aina sillon tällön, ku ihmiset unohtellee niitä lojumaan johonki, mutta että tää on jottai muuta, ja että sen täytyy olla joku henkilökunnasta. Se kyseli että ketä oli töissä ja kaikkee, ja kohta se sano että kahelta on meeting, mihin se käskee kaikki sinä aamuna sillä osastolla olleet työntekijät ja opiskelijat. Sitten se sano oikeen jämynä, ettei halua mittää keskustelua, vaan haluaa sen kameran. Mää mietin että voihan hitto mikä soppa, ja näin jo sieluni silmin miten kiusallinen keikka siitä nyt sitte tullee. Kyssyin siltä, että tarviiko mun olla siellä, niin se onneksi sano että ei tartte. Huh.

Noh. Sitte perjantaiaamuna olin jo ihan unohtanu koko hässäkän, kunnes Katri kysäsi aamurapsalle mennessä, että onkohan kamera taas polttava puheenaihe. Kiva ku pari päivää oli aina vähän väliä jossai kuullu sanan "camera", niin tiesi että nonni, taasko siitä pittää jauhaa. Mua ärsytti koko hiton kamera niin paljo että nakkasin talolla sen laturin ja usb-piuhan mahollisimman syvälle matkalaukun pohojalle, ettei ne muistuttais mua siitä hommasta. Siinä alussa meni ihan normikaavan mukkaan aamuraportti, minkä jäläkeen kuulosti olevan puhetta ainaki ystävänpäivästä. Sitte se meijän osastonhoitaja alako puhhuun jotaki, mistä me ymmärrettiin eka vaan "dada Anna" ja "camera". Se selitti, miten se oli varastettu, minkä jäläkeen kaikki oli ihan ihimeissään ja kauhistuneita ja pyöritteli päätään. Sitte se jatko sitä sepostusta, ja kohta porukka oliki ilosen hämmästyneitä ja alako taputtaa. Me vaan Katrin kans katottiin toisia että ei voi olla mahollista että se ois löytyny. Sitte se hoitaja nousi sieltä penkistä ja käski mun tulla hakkeen sen kameran. Se selitti, että se oli ollu sinä aamuna sen työpuvun taskussa, ku se tuli töihin. Tää varas oli siis palauttanu sen vaivihkaa sen sille. Mää olin niin ihimeissään ja ilonen ja kaikkee, että mulla tuli ekat itkutki tällä reissulla..! :D Ihan uskomaton homma kyllä. En tosiaankaa uskonu että näkisin sitä kameraa ennää ikinä! Ois kyllä sittenki ollu kiva nähä kuin jämynä se ylilääkäri oli ollu siellä kokouksessa. :D 

Siinä kamerassa oli ite asiassa myös todistusaineistoa. Vissiin se idiootti, joka ensin sai mut ihan hiton vihaseksi ja parin päivän päästä sai mut itkeen onnesta, oli ottanu kaverista tai sukulaisesta kuvan, jota ei suomenkielisten asetusten ansiosta ollu osannu poistaa. Toi tyyppi ei siis oo kukaan henkilökunnasta. Näytin tuota kuvvaa sille osastonhoitajalle, niin se kävi sitte kyseleen kaikilta, että tunteeko kukaan sitä. Sitä ku ei vieläkää tiietä kuka sen kameran oli pölliny, niin ne halus koittaa selevittää sitä. Mutta eipä ainakaa vielä selevinny. 

Mutta ihan mahtava homma kyllä, että ne otti niin vakavasti tuon homman. Ne ois voinu ihan hyvin sanoa, että pole, mitäpä jätit kameras reppuun. Kaikki oli niin onnellisia mun puolesta ja tuli halailemaan mua siellä osastolla ja sano "pole", "pole sana" ( eli niinku tosisori), "hongera" (onnea swahiliksi), "Lord is good" jne... Moni selitti, että oli ollu tosi surullisia mun puolesta ja oli miettiny kauheesti, että kuka se on voinu olla. Kiva ku saatoin myös siinä samalla halailla ite varastaki, mutta nooh, mitäs pienistä. Joka tapauksessa, oli erittäin kiva alotus ystävänpäivälle. 

Perjantai-iltana vietettiin sitten ystävänpäivää talolla. Tilattiin kottiinkuletuksella pizzat lähellä olevasta ravintelista, viritettiin taas videotykki ja valkokangas ja katottiin porukalla Mamma Mia – musikaali. Ei oo tullu hetkeen itellä katottua sitä, niin oli kyllä ihan huippu taas pitkästä aikaa. Tuli nyt mieleen, että käytiin elokuvateatterissa kattoon se Elinan, Millan ja Tanjan kans sillon ku se pyöri, niin seki oli muistaakseni ystävänpäivän aikoihin. Sillonki vaan hymmyilytti melekeen koko leffan ajan. Ja nyt oli semmonen olo, että voitasko kattoo heti perrään uuestaan. Ei ihan niin pitkälle menty tässä hulluttelussa, vaan osan kans alettiin pikkuhiljaa laittautua ja valmistautua Glacieriin lähtöön. Otin päikkärit olkkarin matolla ennen ku lähettiin. Yhtäkkiä vaan joku rääkäsi että Amppe herätys, Netta soitti jo taksin, Alfred tullee hakkeen… Okkei, tuo rääkäsy ei tullu ouluksi vaan jollai ihimisten kielellä, mutta viesti oli sama. Oli satanu siinä illalla, niin aateltiin että Glacierissa ei ehkä oo porukkaa, ku se on siis ulukona koko hommeli. Pelkästään tanssilattia ja baaritiskit on sateelta suojassa. Mentiin eka siitä ohi ja kurkittiin onko porukkaa, ja ku näytti ettei kauheesti oo, niin mentiin sitte yhteen karaoke-paikkaan eka. Sieltä mentiin sitte myöhemmin Glacieriin, niin oli siellä ihan hyvin väkkee ja oli kivvaa. Vähän jäi vaan lyhkäseksi yöunet ennen Kilimanjarolle lähtöä, mutta eipä se mittää.

Lauantaina oltiin kymmenen hengen porukalla yhen päivän retkellä Kilimanjarolla. Kaheksan meijän talosta ja lisäks suomalainen Juho ja italialainen Federica. Meitä tultiin hakkeen talolta. Lähettiin kasin maissa ajeleen, ja noin tunnin päästä oltiin siellä mistä ne reitit alakaa. Repuissa oli lunch boxit, 3 litraa vettä, vaatetta ja mitä muuta nyt aateltiin että saattais tarvia. Meillä oli 3 opasta mukana. Ne oli hauskoja tyyppejä. Patikoimaan lähtiessä oltiin n.1800 metrin korkeuessa, ja tarvottiin melekeen kilometrin verran ylöspäin, n. 2700 metriin. Matkassa se oli vähän vajjaa 8 km suuntaansa. Sinne asti maasto oli semmosta sademetsää. Se oli niinku röllimetsä tai muumien noitametsä. Ylöspäin mennessä ei niin hirviästi juttu luistanu, mutta alaspäin tallustellessa laulettiin rölli-laulua… Se oli varmaan tosi kaunista kuunneltavvaa. Tämä pääteltiin siitä, että kärkipään opas ja ruotsalainen pariskunta kiristi tahtia entisestään ku me alettiin siinä joikhaamaan Netan kans. Hups. :D

Tässä on vähän maisemia reissulta. Ite en ottanu kauheesti kuvia, vaikka surullisen kuuluisa kamera oliki mukana. Nää on siis Sarpan, Sannan ja Jonaksen ottamia.

Tämmösiä polokuja me tallailtiin.

Apina kapina kiipes puuhun.

Löyäkkö apinan?

Ihania puita! Ja lissää apinoita tuolla vasemmalla.

Näitä kantajia tuli aina välillä vastaan.
Tätä sentään hymyilytti, vaikka oli ylöspäin menossa.

Mutta joo. Kiipeemään lähtiessä oli ihan kiva ilima. Tosi kostiaa, mutta lämmintä. Sitte alako sattaan eka ihan pikkusen tihkuttamalla, mikä oli ihan virkistävvää. Se kuitenki muuttu kaatosatteeksi, niin meni vähän vaikiammaksi se meno, ku oli välillä tosi mutasia kohtia, niin kengät meinas livetä vähän väliä. Nyt vois lainata erästä nimeltämainitsematonta henkilöä ja sanoa, että ”olin sillon nuori, mutta kyllä v*tutti”. Ei paljo auttanu vastaantulijat, jotka moikkaili ja toivotteli onnea. Ei se ihan niin paha ois ollu, jos ois malttanu mennä hittaampaa, mutta arvatkaapa ajattelleeko tämmönen vähän pölijempi niin järkevästi. Mää koitin ottaa ihan vaan reenin kannalta sen kiipeemisen, ettei tuntus niin pahalta. Oli kyllä ihan älyttömän hyvä fiilis ku pääsi vihdoin perille ja mentiin syömään lounasta. Ei oo yhelläkkää kerralla maistunu niin hyvältä lounasboksin sisältö! Tää oli vissiin neljäs kerta ku syyään ne samat evväät, ku joka retkelle nuo mamat tekee sen saman setin. Siinä on kannaa, kolmioleipä, keitetty kananmuna, lätty, minibanaani, muffinssi ja pillimehu. Vaikkei satanu ennää siinä vaiheessa, niin oltiin kaikki ihan jäässä tietenki, ku siellä ylyhäällä ei ollu mikkää kauhian lämmin (ehkä 15 astetta) ja märät vaatteet päällä. Hyi. Sillon päätettiin, että saunotaan illalla.

Tuolla mökissä kivasti evväitä syötiin vain.

Lounaan jäläkeen mentiin vielä vähän matkaa ylöspäin kattoon semmosta kraateria. Kierrettiin vielä kraaterin toiselle puolen, mistä näki Kenian puolelle. Oli tosi pilivistä, mutta kyllä sinne just ja just näki. Otettiin ryhymäkuvia ja jottai pölijäiltiin, minkä jäläkeen lähettiin patikoimaan takasi. Alaspäin mennessä polovet oli aika kovilla, ja muutaman kerran meinas vettää lipat mutalällyyn, ja loppumatkasta mulla pyörähti pariki kertaa tuo löysempi nilikka, mutta ei onneksi haitannu menoa sen kummemmin. Tosiaan lauleskeltiin rölliä ja muutenki juttu luisti vähän paremmin ku ylös mennessä. Suunniteltiin myös meijän seuraavaa reissua Tansaniaan. Aiotaan joskus parin vuojen päästä tulla tänne uuestaan ja kiivetä ylös asti Kilille, käyä uuestaan Serengetissä ja sitte käyään Zanzibarin jollai festareilla mitkä on näihin aikoihin. Pittää vaan ensin ”vähän” reenata ja kerätä rahhaa. Reenistä puheen ollen, mulla oli sykemittari päällä tuolla kiivetessä. Eka noustessa, ja lounaan jälkeen laitoin sen uuestaan, ku mentiin sinne kraaterille ja lähettiin laskeutuun. Oli mulla jonku aikaa se pois päältä, ku seisoskeltiin ja kateltiin maisemia siellä kraaterin reunalla. Ylös mennessä aikaa meni 2,5 h, kaloreita kulu 1371 kcal, maksimisyke oli 170 ja keskiarvo 148. Kraaterilla kikkailuun ja laskuun meni 3h, kaloreita kulu 1255 kcal, maksimisyke 158 ja keskiarvo 128. Eli ihan hyvä reeni tuli. Sunnuntaina jalat oli ihimeen hyvässä kunnossa, ja pelkästään persus on kippee. Illalla Andrew lämmitti meille saunan. Ai että oli makia kylypiä! Hyvä reissu, mutta sitte ku mennään oikeesti sinne huipulle asti, niin nukun edellisenä yönä pitemmät ku 3h unet…

Kraaterille menossa.

Kraaterin reunalla Federica, Sanna, Netta, Jonas, mää, Katri, Daniel, Sarppa, Juho, opas ja Matilda.

Takasi alahaalla.

Sunnuntaina sai nukkua pitkään ja ottaa muutenki rennosti. Ei tullu käytyä ees salilla, vaikka oli tarkotus mennä Jonaksen ja Danielin kans. Jonaksella meni niin kauan tuolla kylillä, ettei sitte keretty ennen syömään lähtöä ennää mihinkää. Mutta ei kait se oo niin justiisa. Taas on uus viikko ja hyvin aikaa reenailla. Käytiin siis tuossa aika lähellä El Ranchossa syömässä intialaista. Oli kyllä tosi hyvät sapuskat! Välillä on kiva käyä ulkona syömässä, vaikka talollaki ois hyvvää ruokaa. Fish&chips –päivät on vaan nykyään semmosia, että sillon on ihan pakko mennä ulos syömään, koska pelkästä kalan hajusta tullee flashbackejä siitä oksennus-ripaska-päivästä. Ja ranskalaisiakaa ei pysty ennää aatteleen. Hyi kauhia.

Alkava viikko on meijän seittemäs, eli tän jälkeen on ennää kaheksan jälellä! Kohta puolivälissä, apua! Viikonloppuna lähtee kuus asukkia kokonaan pois! Esimerkiksi Maiju ja Sarianne, jotka tuli päivää ennen ku me. Ou nou… Sitten lähtee neljä muuta suomalaista. Nyt ma-iltana tulee taas kaks ruotsalaista lissää. Sitten ku nuo kuus on lähteny, ja Nettaki lähtee siitä viikkoa myöhemmin, niin meitä on 5 ruottalaista ja 5 suomalaista. Suunniteltiin tuolla syömäreissulla (missä siis oli yks ruotsalainen ja viis suomalaista), että sitten pietään joku Suomi-Ruotsi-maaottelu täällä talolla. Semmosen vois oikeestikki kehitellä! Ehkä joku semmonen enempi speden spelit –tyyppinen homma, mutta pääasia että tullee kauhia vääntö. :D Lajiehotuksia saa pistää tulemaan! :P Mutta saunomista ei kannata ehottaa, ku käy vielä niinku sauna-Timolle itänaapurin kans. 

Mutta semmoset jorinat tänäiltana! Palataan ens viikolla! :)

-Amppe-