Nyt on jääny vähän roikkumaan viimesen harjotteluviikon höpötykset,
ku oli sähköjen ja nettien ja generaattoreijen kans säätöä. Mutta tässäpä ne
nyt tullee, ja perrään vielä megaraportti Kilimanjaron vallotuksesta..!
Oli siis viimenen työviikko St Josephin sairaalassa, ja
synnärillä lorvailtiin edelleen. Oli ihan hyvä viikko siinä mielessä, että joka
päivä synty vähintään yks vauva. Ei vaan oo ollu semmosia hoitajia töissä,
jotka ois antanu olla avustamassa synnytyksessä, niin ei päästy kumpikaa ottaan
yhtää koppia. Huolehittiin sitten niistä vauvoista, laskettiin apgareita,
punnittiin ja muuten vaan sössötettiin niille. Keskiviikkona tuli jopa kuus
uutta afrikkalaista maailmaan! Kaks sektiolla ja loput alakautta, mutta yks
niistä synty kuolleena… En tiiä mikä siinä oli ollu syynä että se vauva oli
kuollu kohtuun, ku ei nähty missää vaiheessa sen kansiota. Mutta oli se vauva
melekeen täysaikanen varmaan, ku se paino kuitenki lähemmäs 3 kg. Täällä siis
kuolleet vauvat annetaan äidin tai muun sukulaisen mukana kottiin hauattavaksi.
Niinku kuvasta näkkyy, vauvan ruumista pietään vähän erikoisessa paikassa
siihen asti…
 |
| Toi mytty tuossa pöntön vieressä se vauvan ruumis... |
Pari tosi turhauttavaa juttua tuli ton viikon aikana
vastaan. Tuolla on loppujen lopuksi aika harvoin tarvinu ihan elvyttämällä
elvyttää vastasyntyneitä, koska jos joku ei oo alkanu rääkyä samantien, niin
viimestään imu on auttanu. Tiistaina synty sitte kaks vauvaa koko vuoron
aikana, ja niitä molempia piti elvyttää. Ensimmäisen kans ne värkkäs 20
minuuttia ennen ku se alako hengittää, ja oli oikeesti ihime että se selvisi,
koska se elvytys ei ollu mistää kotosin. Vaikka ne oli lääkäreitä molemmat
jotka siinä vauvassa oli kiinni, niin silti se oli ihan avutonta. Piti pittää
Katrin ja parin jenkkilääkisopiskelijan kans pienimuotonen debriefing
kanttiinissa, ku kaikkia ärsytti niin paljo se meininki. Ne hapetti ambulla,
johon ei ees kytketty happiletkua, maski oli väärinpäin naamalla ja falskasi
koko ajan eikä välillä menny ollenkaa ilimaa perille, rintakehhää ei paineltu
oikeestaan ollenkaa, vaan välillä joku hieroskeli sitä sillä aikaa ku ne sääti
jottai muuta. Happilaitekkaa ei meinannu aluksi ees toimia, ku ne halusi
happiviikset sille vauvalle, ja niistä ei tullu ilma läpi ku ne oli niin
paskaset… Huoh. Ja mitähän kaikkea siinä vielä olikaa. Ois tehny mieli sannoo
että menkää mäkkeen niin me voijaan hoijella tää... Sitten sitä seurailtiin
vaan ehkä vähän reilun tunnin inkubaattorissa ja sitten se jo vietiin äitin
viereen! Noh, mutta se siitä.
Toinen turhauttava juttu on naisten ympärileikkausjutskat, mitkä
meitä puhututti täällä talolla paljoki. Oltiin just katottu edellisenä päivänä
Aavikon kukka –niminen elokuva, joka on siis tositapahtumiin perustuva. Siinä
semmonen nuori somalialaisnainen karkaa kotoa ja päätyy lopulta huippumalliksi
Lontooseen. Sille on lapsena tehty ympärileikkaus niinku perinteeseen kuuluu,
ja niistä eri variaatioista pahin eli kaikki pois ja tikataan vielä alapää niin
pieneksi että hyvä ku pystyy kusemaan. Noh. Myös Tansaniassa ainaki
Maasai-heimossa tehhään edelleen salaa ympärileikkauksia myös naisille, eikä
siihen taho mikkää valistus auttaa, ku se on niin syvällä perinteissä. Sillon
ku käytiin Maasai-kylässä ja kysyttiin että ottaisko miehet naista jota ei oo
ympärileikattu, niin ne naureskeli ettei tosiaankaa. Mitä tuolla sairaalassa on
nähty, niin niiltä Maasai-naisilta on leikattu pelkkä klitoris, eli se on
vissiin se ”pienin” mitä tehään. Nyt siis seuraavana päivänä elokuvan
kattomisen jäläkeen oltiin synnärillä ja sinne siirrettiin jostain
terveyskeskuksesta nuori 17-vuotias tyttö/nainen, jolla oli ollu synnytys ollu
jo reilusti yli vuorokauden käynnissä. Siinä sitten seurattiin Katrin ja
paikallisten hoitsuopiskelijoiden kans sitä menoa ja sitten yks niistä
paikallisista kuiskas toiselle, että ”hamna clitoris” eli että ei oo
klitorista. Sitten vasta hoksattiin Katrin kans että eipä ookkaa, eikä oo
mittää muutakaa… Se ei ollu Maasai-heimosta vaan yhestä muusta, mikä on
ilmeisesti tosi pieni heimo, koska ees Louis ei ollu kuullu semmosesta. Silläki
oli vissiin ommeltu paikat aikonaan tosi pieneksi, ja se lapsi ei meinannu
mahtua millää syntymään. Sille tehtiin eppari, sitä viiltoa piti vielä vähän
jatkaa, ja siltiki se repes alas-, ylös- ja sisäänpäin. Näytti meleko vaikialta
se sen ompeleminen. Ja oli varmasti kipiä. Ja vielä miettii, että täähän oli
vasta eka synnytys ja ikkää 17 vuotta, eli se joutuu sen meleko monta kertaa
kokemaan uuestaan. Niin perseestä ku voi vaan olla. Ja helevetin turhauttavaa.
Miksi pittää olla olemassa nuin turha ja hengenvaarallinen perinne? Ei voi
ymmärtää.
Noh. Sitten tuli harjottelun viimenen päivä. Oltiin koko
viikko panikoitu, kirjotettiin keskiviikkona lapulle, että mitä sanotaan perjantaiaamuna
aamurapsalla ja reenattiin sitä ”puhetta” pari päivää töissä ja esim.
kauppareissulla. :D Se meni ihan ok, vaikka meinaski alkaa itkettää liikaa. Ne
aina taputti välillä ja sitten ylilääkäri puhu jotain, mistä en muista muuta ku
että me kävellään nopiaa… :D Oli siinä varmasti jotain järkevämpääki ja toi
liitty siihen, miten neki on oppinu meiltä paljo asioita ja meistä voi ottaa
esimerkkiä, mutta toi noppeus mulla jäi vaan mieleen, ku se sitä käytti
esimerkkinä… Leivottiin torstaina neljä törppöä suklaahippukeksejä ja vietiin
niitä osastoille samalla ku käytiin sanoon että meillä on viimenen päivä.
Muutenkiin vaan nautittiin, hortoiltiin ympäriinsä, sanottiin kaikille
heippoja, leikittiin lasten kans, välillä käytiin synnärillä kattoon onko
äksöniä, otettiin kuvia jne. Viimenen tunti käytettiin siihen, että käytiin
halimassa kaikki ihanat ihimiset läpi ja otettiin vielä viimeset kuvat ja
vaihettiin yhteystietoja. Oltiin unohettu tärkein eli iso Kiitos-kortti
kottiin, niin Louis toi sen samalla ku haki meijät. Kirjotettiin se, liimattiin
meijän kuva siihen ja lähettiin ettiin ylilääkäriä. Löyettiin se pienen
etsinnän ja monien portaijen jäläkeen ja se oli tosi ilonen kortista. Se jopa
tarjos kyytiä lentokentälle sitten ku lähetään, mutta sanottiin että meillä on
jo kyyti tiedossa. Otettiin viimeset kuvat ja lähettiin haikeina mutta
onnellisina kottiin… Oli mahtava paikka harjotella hoitsuilua, vaikka oliki välillä
haastavaa ja turhauttavaaki kaikkine kulttuurierojen ja välineiden puutteiden
kans. Valtaosa henkilökunnasta oli niin ihastuttavia että on oikeesti jo nyt
ikävä! Ehkä sinne pääsee vielä joskus takasi..?
Kaikki viimesen päivän valokuvat on valitettavasti Katrin kameralla
tai jollai tikulla ja emäntä ite on vieläki Zanzibarilla, niin ne nyt jää
laittamatta. Myös hotsprings-reissun kuvat saa jäähä edelleen oottelemaan, ku
alan väsäämään heti Kili-stooria. Siihen tullee niin pirusti kuvia että meette
ihan sekasi! :P
-Amppelis pamppelis-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti