Jälkifiilistelyjä

Jaahas. Nyt on menny jo kuukausi siitä ku tultiin takasi Suomeen. En tiiä onko tää aika menny nopiasti vai hittaasti... Tavallaan tuntuu että siitä on tosi kauan ku lähettiin Tansaniasta, mutta toisaalta taas tuntuu ettei oo ees vielä kovin kauan ollu Suomessa. Kai tää aika menee nyt yhtä noppeesti ku ennen reissuaki..? Ihan sama, kunhan jaarittelen.

Piti ihan kurkata nuita aikasempia postauksia, että mistä oon viimeks kirjotellu, niin enhän mää oo koko viimesestä viikosta mitään maininnu! Hyvänen aika. Noh. Meillähän oli siis lommaa ja siinä oli pääsiäinenki, niin meijän reippaat työssäkävijätki oli neljä päivää vapaalla sinä viikonloppuna ku tultiin Kililtä. Käytiin vähän baarissa perjantaina ja sunnuntaina, ja muuten otettiin ihan rennosti. Anniinalla ja Hannallaki oli viimenen viikko, niin siinä piti käyä jäähyväisillallisilla vähän väliä. Muutenki tuli tehtyä viime hetken ostoksia ja ihan vaan nautiskeltua viimesistä päivistä. Oli myös Annan KOLOMEKYMPPISET, niin mehän kehiteltiin kaikenlaista jännää Annan pään menoksi. :D Varsinaisena synttäripäivänä eli torstaina ei vielä kauheesti yllätetty, mut perjantaina sitte senki eestä! Eka suunniteltiin, että oltais laitettu paikat kuntoon sillä aikaa ku Anna on zumbassa, mut sitte se ryökäle oli sen verran vielä kippeenä, ettei meijän Plan A toiminu, vaan piti kehitellä uus sotasuunnitelma. Noh. Anna meni onneksi päikkäreille, niin pönkättiin sen ovi raahaamalla sen eteen pöytä! :D Ihime ku se ei heränny missää vaiheessa! Mutta näin me saatiin kaikessa rauhassa koristeltua semmonen erään ruumiinosan näkönen kakku, keksittyä dirlandaahan uuet sanat ja laitettua juhlapaikka (tvl-talon terassi) uuteen uskoon. Anna saatiin yllätettyä kyllä viimesen päälle kaikkien huijauksien ja muiden juttujen ansiosta, ja olihan meillä kivvaa sinä iltana! Huh huh. Minnin johdolla sheikattiin äässiäki melekeen niinku afrikkalaiset ja mitähän kaikkee... Ai niin, lahjaki meillä tietenki oli Annalle, mutta siitä ei kyllä voi sen enempää kertoa. :D Mutta olipa kyllä mahtava viimenen viikonloppu. Kerta kaikkiaan ja kaiken kaikkiaan, niinku meillä päin sanotaan. 

Hihihahahohoo! Synttärisankari blokattu.

Amppe, Elena, Hanna, Louis, Anna, Katri, Minni, Anna ja Ansa

Kili ja pallot

Sunnuntaina tuli sitte se tämän etapin viimenen päivä. Lähtö Kilimanjaron lentokentälle oli vasta yhen maissa yöllä, joten siinä oli koko päivä aikaa tuusata kaikenlaista. Tai siis ois ollu aikaa jos ois pystyny tuusaamaan... Mulla oli tarkotus käyä ostaan vielä tuliaisiksi tansanialaista kahvia, teetä ja viinaa eli konyagia, mutta oli niin huono olo ettei pystyny lähteen mihinkää. Ja ei ollu mikkää dagen efter tai mittää semmosta, vaan ihan rehellinen paskatauti. Pelekkää vettä tuli solokenaan ja maha kramppas. Eli vielä kerkesin yhesti saaha mahan sekasi, jee! Hyvä ku pystyin ees pakkaamaan. Ois pitäny vielä pestä lakanat ja pyyhe, mutta ei voinu kuvitellakkaa, niin annoin mamoille rahaa että please voisitteko pestä nää mun puolesta. Sitte sanottiin niille heipat, ja meinas taas alkaa itkettää. Oltiin jo lauantaina hyvästelty Shaina ja Beatrice, ja la-su yönä Babu, ja millon ketäki oltiin viimestä kertaa nähty. Heipat on kyllä aina ihan hanurista. Joitaki tietää näkevänsä vielä joskus tulevaisuudessa, mutta joitaki ei välttämättä nää, vaan ne on oikeesti viimeset sanat ja hetket mitä nää vaihat sen ihimisen kans. Sitä ku alat siinä miettiin, niin mahassa vaan tuntuu semmonen voltti ja kohta alakaa veet tulla silimiin ja sillon pittää ajatella lohta ja kermaperunoita, makuunin irtsikoita, sähköhammasharjaa ja muita kivoja juttuja mitä Suomessa oottelee...

Se meijän lähtöhän meni ihan läskiksi sitte lopulta. Niin paljo me sitä toivottiinki, että pakkohan sen oli toteutua. Louis ja Abu vei meijät lentokentälle. Koko matka oltiin autossa silleen että ei helevetti, onko pakko mennä, olispa meijän lento myöhässä tai peruttu tai meijän passit menis yhtäkkiä hukkaan tai mitä vaan. No, sitte päästiin perille, sanottiin heipat ja mentiin sisälle ja ruvettiin katteleen siinä että missä meijän pittää tehä check in. Nähtiin siinä sitte yks britti-tyttö Angela, joka tunnettiin jo ennestään, muttei ennen sitä tiietty että ollaan sammaan aikaan lähössä kottiin. Se siinä sitte sano että se lento on peruttu, ja mentiin siihen tiskille että voiko tää olla todellista. Tiskillä se ukkeli sano että joo, ei ollu tarpeeks matkustajia sille lennolle, niin se on peruttu. Ruvettiin nauraan ihan hulluna, ja mullaki ekana vaan pääsi suusta että "Oooh, my lucky day!"... :D Ei me sentään Moshiin ennää lähetty, vaan mentiin yöksi lentokentän vieressä olevaan Kia Lodge -hotelliin. Se oli ihan mukava paikka, ja saatiinpahan vielä yks lisäpäivä. :) Siellä syötiin aamupala ja lounas, minkä jäläkeen lähettiin sitte taas kentälle kattoon jos nyt tärppäis. Ja kyllähän me päästiin lopulta kotia pikkusen eri reittiä ku oli alunperin tarkotus, mutta ite asiassa paljo vähemmän oli konneissa ja kentillä istumista, ku mitä ois ollu alkuperäsen suunnitelman mukkaan. Liputhan meillä oli Kilimanjaro-Addis Ababa-Frankfurt-Helsinki, mut lopulta mentiin Kilimanjaro-Addis Ababa-Arlanda-Helsinki. Ja hyvin toimi näinki. Mutta oli kyllä kieltämättä vähän ryytyny olo, ku oltiin talolta lähetty su-ma yönä klo 01.00 ja Tampereella olin ti klo 13. En ollu pessy hampaita yhtää kertaa tuolla välillä, ku heitin talolla hammasharjan roskiin su-iltana. "Enhän mää tätä ennää tarvi". Enpä kyllä voinu kuvitella tiistai-iltapäivänä mittää parempaa ku sen puhtauden tunteen ku sai surrata sähköhammasharjalla hampaat puhtaammaksi ku mitä ne oli ollu koko kevvään aikana! Ai että! Ens kerralla otan sen Oral-B:nki mukkaan.

Viimenen ilta!

Muuten fiilis kottiin palattua on ollu vähän ailahteleva. Onneksi oli vaan pari päivää vappaata, että ehti just pohojosessa käyä ja viikonloppuna alkoki jo työt. Pääsin siis hyppään suoraan takas oravanpyörään. Sama kaupunki, sama asema ja sama vuoro missä olin viime kesänki, niin ootin kyllä innolla että pääsee taas ajjaan kyytiä. Viimeset kouluhommatki pittää vielä saaha pulukkaan, jotta sais kesän jäläkeen sitte papereita kouraan. Paljo aikaa mennee myös matkakuumeen hoitamiseen. Surffailen Kilroyn sivuilla ja mietin mitä ens talavelle kehittelis. Saa nyt nähä toteutuuko mun korkealentoset suunnitelmat. Saa nähä vaikka tää matkablogi sais jatkoa, mut sillon ne ei oo Tansania- vaan jotaki muita hommia. ;)

Se on kyllä jännä homma, että Tansaniaan mennessä ei tullu minkäänlaista kulttuurishokkia, vaan tuntu ensimmäisestä päivästä viimeseen ihan omalta paikalta. Ehkä siihen oli paremmin orientoitunu ku taas siihen että pittää mennä takasi Suomeen, missä on taas niin erilaista ku Afrikassa. On just semmonen olo, että kaikki pienetki asiat Suomessa ja suomalaisissa tavoissa, ihmisissä ja kulttuurissa alakaa heleposti ärsyttää ihan suunnattomasti. Ja sitten alakaa ärsyttää se, että ite menee taas niihin sammoihin vanahoihin juttuihin, ja valituksen aiheet on ihan yhtä turhamaisia ku ennenki! Sen kuitenki hoksaa pian, että eipä tästäkää kannattais valittaa, ku kaikki on kuitenki aika hyvin. Muitaki tekis mieli palautella maan pinnalle välillä ku joku inisee jostai turhanpäiväsestä, mutta en kehtaa kyllästymiseen asti jeesustella. Sillon vaan ku liian pahasti särähtää korvaan...

Näinki voi asua ja olla onnellinen.

Suomessa moni asia tuntuu oudolle. Meinaan siis semmosia asioita mihin kerkesi tottua kevään aikana. Nyt ku mää näitä alan kirjottaa, niin ei varmaan tuu kaikki mieleen mitä oon ajatellu, mut tässä nyt jonkulainen lista:

- Aluksi (huhti-toukokuun vaihteessa) oli tietenki aivan liian kylymä. Sato jopa lunta sillon vappuviikolla! Huh huh. Onneks nyt on jo kesä.

- Autot kulukee väärään suuntaan väärällä kaistalla, liikenneympyrässä kuletaan väärinpäin ja ratti on väärällä puolen...

- Avokado maksaa ihan hitosti! Semmonen säälittävän pieni kypsä avokado maksaa varmaan yli euron, ku tuolla semmonen pään kokonen makso 500 shillinkiä eli 0,25 euroa...

- Avokado ei oo ainoa kallis asia mitä kaupasta saa. Kaikki on ihan hiton kallista!

- Ei oo ihimisiä ympärillä. Saatat olla jopa yksin kotona! Ou mai gaad, sannois Vainion emäntä.

- Ihimiset on valakosia ja ne pukkeutuu ylleensä tosi värittömästi.

- Ei voi sannoo esim. "pole"" tai "asante"... Tai voithan nää sannoo, muttei kukkaa älyä mitä nää tarkotat jos et selitä. Ihan pari päivää sitte mua vastaan pyöräili joku surullinen nainen, joka itki tai ainaki näytti siltä että purskahtaa itkuun ihan just. Mulla tuli mieleen vaan "pole sana", mutta tyydyin vaan kattomaan sitä säälivästi.

- Tiet on tasasia. Kävellessä voi samalla kattoa ympärilleen kaatumatta. 

- On hilijasta. Ei sirkkojen siritystä, aasin hirnumista/kiljumista, koirien haukkumista, kukkojen kiekumista... 

- Pyykkiä pestessä ei tuu hiki.
- Suihkussa oikeesti puhistuu!
- Vettä voi juua hanasta.
- Ravintolaan lähtiessä ei tarvi syyä välipalaa siltä varalta, että mennee joku kaks tuntia ruuan oottelussa.

Siinäpä nyt vaan jotaki esimerkkejä.

Suomessa on tietenki paljo kaikkia juttuja mitä oli ikävä. Kaikkia läheisiä ihimisiä oli ikävä, sitten on kiva ku saa vappaasti liikkua ulukona myös seittemän jäläkeen, saa ite päättää mitä tekee ruuaksi (ja saa myös ite tehä sen ruuan), on hyvä pyörä millä ajella ympäriinsä, kaupungilla ei huuellla "mzungu, mzungu!"... Onhan näitä. Ruuista eniten oli ikävä ruisleipää, irtokarkkeja, lohta, hyviä salaatteja... Että on kait täällä jottai mukavaaki. 

Yks hienoimmista asioista tässä kevväässä oli uusien ihimisten tapaaminen! Talossa kerkes asustella monta ihanaa ihmistä. Toiset pitempään ja toiset vähän lyhyemmän ajan. Voisin kirjottaa vaikka kirjan kaikista niistä hetkistä ja jutuista mitä sain muisteltavaksi näitten tyyppien kans asuessa ja touhottaessa! Niin paljo naurua, vittuilua (eli välittämistä), keskusteluja aina mahantoiminnasta välillä jopa ihan syvällisempiinki asioihin, reissuja, ylihienoja kokemuksia... Nyt tullee taas veet silimiin, äääää! Voi että. Kiitos kaikki te! <3

Kattokaapa (Anniina varsinki!) ku innostuin "vähän" säätään Picasalla! :D

Tulee niin ikävä kaikkia, ku kattelee näitä kuvia. Voi jestas. Tässä vielä parit kuvat hotspringseiltä ja sairaalalta! :)

Me ja ylilääkäri Dr Limo

Ihana Sr Mushi

Miamia, Dr Minja & Kathrin ;D

Voi vitsit... Lähin oppimaan jotaki elämästä, hoitohommista, kulttuurieroista ja myös omasta itestäni, ja niin siinä kävi että matkaan tarttu niin hienoja juttuja, kokemuksia ja oivalluksia, etten ois voinu kuvitella koskaa kokevani mittää tämmöstä. Oon kiitollinen joka hetkestä mitä koin tuolla ja mitä koen tästä eteenpäin. Kannatti käyä, ja voisin kyllä lähtä millon tahansa uuestaan tuonne! Some day I'll be back! ;)

Amppe <3 Africa